Mars Mantra
Phantom Antichrist
Death To The World
From Flood Into Fire
Civilisation Collapse
United In Hate
The Few, The Proud, The Broken
Your Heaven, My Hell
Victory Will Come
Until Our Paths Cross Again
Koska näissä arviossa on ollut tapana kertoa, ainakin tähän alkuun, jotain ihan muuta kuin arvosteltavaa levyä, niin palaudutaan taas vuosissa taaksepäin. Aikaan, jolloin päällä oli farkkuliivi, johon luokallani ollut taiteilija oli piirtänyt järjettömän hienon Endless Pain -levyn kannen. Vuosi oli varmaankin 1986. Vaikka Endless pain oli tuolloin todella kova lätty, niin sitä seurannut Pleasure to kill kolahti vielä kovemmin, mutta varsinainen Kreator-herääminen tapahtui vasta Extreme Agressionin myötä. Tämä on kyllä vieläkin omalla arvoasteikolla yksi kaikkien aikojen parhaista thrash-levyistä. Some pain will last, last forever...
Nyt tiimalasissa on hiekkaa valunut niin paljon, että kyseinen Endless Pain -farkkuliivi on siirtynyt eteisen vaatekaapista kadun varressa seisovaan vaatekeräyslaatikkoon. Hienoa kansitaidetta ei kuitenkaan ole näiden vuosikymmenten aikana unohdettu ja Phantom Antichrist osoittaa taas, että kun kannet tehdään oikeasti maalamalla, niin kaikki photoshop-kannet vaikuttavat varsin säälittäviltä. Kreator ei siis ole sortunut tällä levyllään rimanalituksiin ainakaan ulkoisesti tarkisteltuna, mutta mitä kyseinen Phantom Antichrist sitten pitää sisällään? Olisiko Millen kannattanut laittaa kitaralaukku pysyvästi kiinni jo vuosia sitten ja siirtää agressionsa johonkin muuhun kuin musiikkiin?
Mars Mantra on reilun minuutin mittainen instrumentaali, joka alkaa rauhaisalla linjalla ja antaa vielä odottaa tulevaa, sillä lyhyt intro sulautuu ilman minkään valtakunnan väliosia suoraan ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen, joka on levyn nimikkoraita. Phantom Antichrist:n aikana sitten ne helvetin portit lentävätkin sepposen selälleen.
Kappaleesta tehtiin ennen levyn ilmestymistä video, joka apokalyptisellä tunnelmallaan tarjosi varsin synkkää maailmankuvaa ja nosti odotukset levyn suhteen varsin korkealle. Biisi itsessään sisältää, suoraan sanottuna, yhden parhaista kertosäkeistä ikinä. Nimikkobiisistä on onnistuttu luomaan thrashin ja melodian sekoitus juuri oikeilla mittasuhteilla.
Death to the world onkin hieman suoraviivaisempi kaahaus, joka ei auennut ensimmäisillä kerroilla, mutta kuuntelujen lisääntyessä biisi saa kyllä ansaitsemansa kunnioituksen. Death to the world -huudot tuntuvat lähtevän varsin kunnioitettavalla raivolla ilmoille ja aika vaikea tätä biisiä on kuunnella pienellä äänenvoimakkuudella.
From flood into fire starttaa kitaramelodialla ja kappaleen varsinaisesti lähtiessä käyntiin ei nopeusmittarin neula osoita ihan suoraan kohti kaakkoa. Puolen välin kitarasoolon aikana kuitenkin laitetaan kaasu pohjaan, kunnes tulee varsin rauhallisen väliosan vuoro ja kappale etenee From flood into fire huutojen saattelemana kohti loppuaan.
Maailmanlopun maalailu jatkuu myös Civilization Collapse:lla, jolla ennustetaan tulevan verenvuodatusta, mellakoita sekä muita ei-niin-positiivisia tulevaisuudenkuvia. Agressiivinen ote soitossa tukee täydellisesti sanoituksia ja tämäkään kappale ei ehkä ole romanttiselle illalliselle se parhain mahdollinen valinta taustamusiikiksi.
United in hate hämää alun lähes hempeällä kitaroinnilla ja hetken jo silmien eteen piirtyy valoisa tulevaisuus kaikkine auringonnousuineen ja -laskuineen, mutta ennen pitkää matto vedetään alta ja vihan sävelet pääsevät valloilleen. Koko Phantom Antichrist on paahteestaan huolimatta Kreatorin mittapuulla erittäin melodinen albumi, josta varmasti saamme kiittää Sami Yli-Sirniötä ja vaikka "Eka demo on paras" -faneille tämä onkin myrkkyä, niin ainakin allekirjoittaneelle tämä on silkkaa juhlaa.
The few, the proud, the broken alkaa niin sävelten kuin sanoitustenkin osalta marssiteemalla ja kappale sisältää muutaman sekunnin väliosan, josta voi jopa havaita jotain progeiluun viittaavaa, mutta tätä ei ole enempää kuitenkaan levylle sotkettu (onneksi) ja kappale jatkuu tutulla junttaamisella eteenpäin. Kreator on täydellisesti onnistunut Phantom Antichrist:sta tekemään hyvällä tavalla yhden vaihtelevimmista albumeistaan. Ylilyöntejä ei ole vedetty, sillä liika monipuolisuus kolahtaa helposti omaan nilkkaan ja lopputulos on kaikkea muuta kuin bändi itse saattaisi ajaa takaa.
Levyn viimeinen osuus starttaa lähes kuusiminuuttisella Your heaven, my hell:llä. Tällä kertaa mennään ehkä lähimmäksi Kreatorin noin kymmenen vuoden takaisia rauhallisempia kokeiluja ja kappaleen alkuun ei olisi mahdotonta kuvitella Millen mikrofonin varteen vaikkapa Bruce Dickinsonin.
Päätösraitaa edeltävä Victory will come paahtaa tasaisen tappavalla tahdilla alusta loppuun ja sisältää jälleen kerran kertosäkeen, jonka ansiosta äänenvoimakkuutta helposti tulee vielä nostettua se pari pykälää.
Hempeällä kitara-alullaan levyn päättävä Until our paths cross again luo pilkahduksen toivoa, että rajan takana polut vielä kohtaisivat. Näin mahtavalta levyltä ei millään pysty yhtä tai kahta tai edes viittä kappaletta nostamaan muiden yläpuolelle, mutta Until our paths cross again on kiistatta yksi levyn parhaista veisuista, vaikka sitä vauhtia ei ehkä kaikkien mieleen olekaan tarpeeksi.
Paradise Lostin arviossa epäilin, että Tragic Idol on yksi tämän vuoden kovimmista. En olisi uskonut, että Saksa-Englanti -ottelussa germaanit (suomalaisella vahvistuksella) vetävät engelsmanneja turpaan. Uskallankin nyt todeta, että Phantom Antichrist on tämän vuoden paras levy. Kun Kreatorin antikristus-kiertue rantautuu Suomeen, niin olen paikalla, vaikka edellisestä Kreatorin näkemisestä ei ole kulunut kuin vasta 23 vuotta.
10/10
Kreator - Phantom Antichrist
